Verkkaan kiitävät päivät kuin siivillä. Oma hitaus on kääntäen verrannollinen päivien lentoon. Sinistä riittää aamusta iltaan. Talvipäivänseisaukseen tahtoisin jäädä. Luomisen ihme tapahtuu lukemisessa. Teksti on tuttu, mutta minä en saa sitä syttymään.

Pakkanen kiristyy. Kaakkois-Suomessa tuulee ja sataa lunta. Jouluun on aikaa enää runsas viikko. Mustarastas kuopii lunta kaksin jaloin. Glögi palaa pohjaan. Pullapojat palavat. Kiire! Kiire! Kiire! Taivaalla kuunsirppi huutaa kita ammollaan apua.

Joki hengittää kevyesti ohutta usvaa. Taivaalle levittyy auringon kulta, puiden oksille kuura ja kimallus. Lumi linnassa hohtaa kupoliin asti. Tänään on Kyllikinpäivä. Minun äitini nimipäivä. Eilen purin kynteni poikki ja nyt sattuu ikävä sormeen.

Kukaan tiedemies ei usko aivoissa olevaan pikkumieheen, homunculukseen. Kaikki me kuitenkin tunnemme homunculuksen yhden harhakuvan: minän. - Kaikkien asioiden periaate on vesi, sillä kaikki on vettä ja veteen kaikki palautuu, sanoi Thales Miletoslainen (625-547 eaa). Kun metsään menee, niin kotiin katsoo. Kun kotiin tulee, niin metsään katsoo.

Aamu on sininen. Ohotanmeri tyrskyää. Kamtšatkan niemimaalla kuumat lähteet tuottavat vulkaanista lämpöä. Minun isäni oli linja-autonkuljettaja. Hän toi kotiin matkustajien hylkäämiä sanomalehtiä hellan ja uunien virikkeiksi. Me leikkasimme niistä mustavalkoisia joulupukin ja tonttujen kuvia. Me teimme kauppapaperista vihkoja, joihin liimasimme kuvat keitetyllä perunalla. Läetän Ossi Kähmille terveisiä!

Tarinassa Tor ajaa kahden vuohipukin vetämillä vaunuilla pitkin taivasta. Mummuni tiesi tämän, minä olen sen lukenut. Suuret hiutaleet leijailevat viistosti ohi ikkunan. Taivas on tasaisen harmaa. Yhtään varjoa ei näy. Kinokset kasvavat. Tontut hiipivät nurkissa. "Kyl se siit valkentuu", oli isälläni tapana sanoa usein.

Koko päivän on satanut lunta niin hiljaa kuin soisivat kellot kaukana jossain. Kaksi hämärää vastakkain. Kaksi pimeää. Pian lumihiutaleet muuttuvat kyyneliksi, virtaavat mereen eikä niitä enää ole.